Koko syksyn tuuli on paiskonut merta vasten niljakkaita rantakallioita. Olen k\u00e4rsiv\u00e4llisesti
\nodottanut sen tyyntymist\u00e4, vaikka tied\u00e4n, ettei niin k\u00e4visi hetkess\u00e4, tuuli on armoton. Lopulta
\nmeri antaisi periksi niin tuulelle kuin pakkasellekin ja alkaisi hiljalleen j\u00e4\u00e4ty\u00e4. My\u00f6s tuuli
\nrauhoittuisi, kyll\u00e4styisi moiseen reuhkaamiseen.<\/p>\n
Min\u00e4 istun aamuisin rannassa katselemassa, kuinka ohut j\u00e4\u00e4riite alkaa kasvaa rannasta kohti
\nulappaa, kerrostuu ja vahvistuu, kunnes lopulta peitt\u00e4\u00e4 koko meren valkoisena paksuna
\nvaippana. T\u00e4\u00e4ll\u00e4 on tuulisina p\u00e4ivin\u00e4 harvoin ket\u00e4\u00e4n ja jos onkin, moni k\u00e4\u00e4ntyy pois minut
\nn\u00e4hdess\u00e4\u00e4n.<\/p>\n
Meren j\u00e4\u00e4dytty\u00e4 k\u00e4velen j\u00e4\u00e4lle p\u00e4ivitt\u00e4in varmoin askelin samoissa nyt jo kuluneissa,
\nrispaantuneissa nahkasaappaissani, jotka minulla oli jalassa kuolinhetken\u00e4sikin. Kiedon
\npaksun sarkatakin tiukemmin ymp\u00e4rilleni. K\u00e4velen, kunnes n\u00e4en leve\u00e4n nauhamaisen railon,
\njonka musta ja loputtoman syv\u00e4 nielu ahmaisi sinut. Kumarrun katsomaan meren
\nkammottavaan kitaan ja n\u00e4en sinut yh\u00e4 siell\u00e4. Makaat sel\u00e4ll\u00e4si kuten silloinkin, tuona
\nhelmikuun tuimana pakkasp\u00e4iv\u00e4n\u00e4, jolloin en muuta halunnutkaan, kuin ett\u00e4 meri nielisi sinut
\nkokonaisena kuin hauki pikku kalan, herkullisena suupalana.<\/p>\n
Sellainen sin\u00e4 olit ollutkin, herkullinen pikku purtava poimittavaksi kenelle vain. Ja sin\u00e4
\nannoit heid\u00e4n poimia sinut, vied\u00e4 mukaansa valkoisten lakanoiden v\u00e4liin, pois t\u00e4lt\u00e4 kylm\u00e4lt\u00e4,
\numpimielisten ihmisten asuttamalta, rauhaa rakastavalta saarelta. Palasit kuitenkin aina
\ntakaisin ja er\u00e4\u00e4n t\u00e4llaisen reissun j\u00e4lkeen ilmoitit l\u00e4htev\u00e4si pois h\u00e4nen kanssaan. H\u00e4nen.
\nAjatukseni palaavat hetkeen l\u00e4hes kolmenkymmenen vuoden taakse. Olin silloin nuori, vain
\nkaksikymment\u00e4yksivuotias. Mutta j\u00e4lkeenp\u00e4in tajusin, ett\u00e4 liian vanha kuitenkin.<\/p>\n
”Varas- -” aloitin, mutta en ehtinyt sanoa enemp\u00e4\u00e4. Hiljaisuuden tyls\u00e4 veitsi leikkasi huoneen
\nsakeaa ilmaa, mutta vain hetken. \u201cMit\u00e4?\u201d kysyt ja lasket lusikan puurolautasellesi, tekeydyt
\ntiet\u00e4m\u00e4tt\u00f6m\u00e4ksi, vaikka tied\u00e4t kyll\u00e4, mist\u00e4 puhun. \u201cMit\u00e4, mit\u00e4!\u201d toistan ja tunnen, kuinka
\nkylmyys valuu hyhm\u00e4isen\u00e4 syd\u00e4meeni. H\u00f6rpp\u00e4\u00e4n maitoa ja pyyhin suuni hihaan, nousen ja
\nty\u00f6nn\u00e4n tuolini kolisten p\u00f6yd\u00e4n alle. \u00c4idin hetki sitten p\u00f6yt\u00e4\u00e4n nostama puurokattila
\nheilahtaa uhkaavasti. Ohrapuuroa loiskahtaa p\u00f6yd\u00e4lle, josta \u00e4iti pyyhkii sen suu viivaksi
\nkaventuneena. Is\u00e4 on lopettanut verkkojen parsimisen ja katsoo nyt meihin lavitsalta otsa
\nhuolestuneesti rypyss\u00e4. Mutta me olemme jo p\u00e4\u00e4sseet vauhtiin, eik\u00e4 meit\u00e4 pys\u00e4ytt\u00e4isi en\u00e4\u00e4
\nmik\u00e4\u00e4n.<\/p>\n
\u201cTied\u00e4t kyll\u00e4, mit\u00e4 tunnen Einoa kohtaan\u201d, sanon ja kauhukseni huomaan itkun pyrkiv\u00e4n
\n\u00e4\u00e4neeni. Oikaisen vartaloni suoraksi. Olen kymmenen sentti\u00e4 sinua pidempi, mik\u00e4 on aina
\nj\u00e4yt\u00e4nyt sinua. \u201cN\u00e4it meid\u00e4n tanssivan sin\u00e4 lauantaina, kun juhlittiin uuden sataman avajaisia.
\nEt voinut olla huomaamatta, mit\u00e4 v\u00e4lill\u00e4mme oli\u201d, nyyhk\u00e4isen. Lipaiset kuivia, rohtuneiksi
\nsuudeltuja huuliasi. Puristan k\u00e4teni nyrkkiin niin, ett\u00e4 kynnet porautuvat k\u00e4mmeniini. Minua
\nEino ei suudellut.<\/p>\n
\u201cEino on ihastunut minuun\u201d, sanot leuka uhmakkaasti koholla. Harmaat silm\u00e4si katsovat
\nminuun l\u00e4hes viattomasti, vaikka viattomuutta sinussa ei ole ollut aikoihin j\u00e4ljell\u00e4
\nhitustakaan. \u201cOlisit toiminut, kun oli toiminnan aika\u201d, jatkat. \u201cOlisit siirtynyt sein\u00e4n vierelt\u00e4
\nkeskilattialle. Olisit pukenut kauneimman mekkosi\u201d, tykit\u00e4t.<\/p>\n
Suuni on loksahtanut auki. Sylki pirskoutuu suupielist\u00e4ni rinnuksilleni, kun nojaudun
\neteenp\u00e4in kasvot siskoni kasvojen tasalla. Tunnen h\u00e4nen l\u00e4mpim\u00e4n kiihtyneen hengityksens\u00e4
\nkasvoillani ja haistan omenankukkasampoon kevyen, viettelev\u00e4n tuoksun. \u201cLumppu!\u201d
\nkiljahdan ja ly\u00f6n nyrkin p\u00f6yt\u00e4\u00e4n. Maitolasi kaatuu ja valkoinen neste valuu lattialle, imeytyy
\nvaivatta lattialankkujen rakosiin. Murri havahtuu uunin l\u00e4mm\u00f6st\u00e4 ja tepastelee kevyin askelin
\np\u00f6yd\u00e4n alle, latkii maitoa lattianrakosista v\u00e4litt\u00e4m\u00e4tt\u00e4 ilmapiirist\u00e4, joka on j\u00e4inen kuin
\nmerenselk\u00e4. \u201cNyt riitt\u00e4\u00e4!\u201d kajahtaa is\u00e4n \u00e4\u00e4ni. Kylm\u00e4n koukistamat sormet ovat pys\u00e4htyneet
\nty\u00f6ss\u00e4\u00e4n jo toistamiseen. \u00c4iti ny\u00f6kk\u00e4\u00e4 keitti\u00f6n jakkaralta, my\u00f6t\u00e4ilee is\u00e4\u00e4.<\/p>\n
Mutta min\u00e4 en halua hellitt\u00e4\u00e4, vaikka tied\u00e4n jo h\u00e4vinneeni. Tunnen, kuinka el\u00e4m\u00e4ni valuu
\nkuin pikkukalat verkon liian isoista silmist\u00e4, putoaa meren loputtomaan pime\u00e4\u00e4n syliin.
\nSinua ei t\u00e4ll\u00e4 suljetulla saarella pid\u00e4ttelisi en\u00e4\u00e4 mik\u00e4\u00e4n. Menisit ja ottaisit h\u00e4net mukaasi,
\njoka oli minulle tarkoitettu, joka oli ainoa ihminen t\u00e4\u00e4ll\u00e4, jonka takia vaivauduin silloin
\nt\u00e4ll\u00f6in l\u00e4htem\u00e4\u00e4n lauantaisin tansseihin. Muistan Einon tummat piirteet, karheat ty\u00f6n
\nkovettamat k\u00e4det, jotka piteliv\u00e4t minua vy\u00f6t\u00e4isilt\u00e4ni sen ainoan kerran, kun tanssin h\u00e4nen
\nkanssaan. Viel\u00e4kin muistan, kuinka h\u00e4nen poskensa, jota peitti tumma s\u00e4nki, hipaisi poskeani,
\nja nostatti punan kasvoilleni.<\/p>\n
\u201cKuinka saatoit?\u201d viskaan kysymyksen p\u00e4in siskoni voitonriemuisia kasvoja. En j\u00e4\u00e4
\nodottamaan vastausta, vaan rynt\u00e4\u00e4n tuvasta ulos helmikuun kylm\u00e4\u00e4n iltaan ja hengit\u00e4n
\nkirvelev\u00e4\u00e4 ilmaa keuhkoihini. Taivas on t\u00e4htikirkas ja riipaisevan kaunis.<\/p>\n
Nyt muistan, kuinka katsoit minuun tummanpuhuvan lumettoman j\u00e4\u00e4n l\u00e4pi, suusi oli raollaan,
\nyrititk\u00f6 sanoa jotain? Katseestasi oli pyyhkiytynyt pois kaikki uhma. Min\u00e4 seisoin riitt\u00e4v\u00e4n
\nkaukana railosta. Tuijotin sinua k\u00e4det kylkiin valahtaneina, katse kiinni avoimissa harmaissa
\nsilmiss\u00e4si, joista heijastui pakkastaivaan hento sinisyys ja poutapilvet kuin kauas lipuvat
\nlaivat. En tehnyt mit\u00e4\u00e4n, nahkaiset pitk\u00e4vartiset saappaani olivat liimautuneet j\u00e4\u00e4h\u00e4n.Punaiset
\nhiuksesi myssyn alla kehystiv\u00e4t kasvojasi ja liikkuivat hyisen veden tuudittamina. Ennen kuin
\nliu\u2019uit pois, katseemme kohtasivat hetkeksi. Suljit silm\u00e4si. J\u00e4\u00e4n alla kulki tumma pitk\u00e4 varjo
\nkuin hai.<\/p>\n
K\u00e4velin silloin kotiin samoja j\u00e4lki\u00e4 pitkin. \u00c4iti ei kysynyt, miss\u00e4 olit. Riitelimme niin usein,
\nettei ollut tavatonta, ett\u00e4 tulin yksin kotiin, vaikka olisimme kahdestaan l\u00e4hteneet hetke\u00e4
\naikaisemmin. Olimme tulisieluisia kumpikin, perinneet merimiesis\u00e4lt\u00e4mme kyvyn kiukustua
\nnopeasti ja ik\u00e4v\u00e4 kyll\u00e4 my\u00f6s leppy\u00e4 hitaasti. Tuntui, ett\u00e4 v\u00e4lill\u00e4mme oli aina kitkaa, joka
\nhiersi kuin hiekanjyv\u00e4t keng\u00e4ss\u00e4.<\/p>\n
Helmikuu on taas t\u00e4\u00e4ll\u00e4 kylm\u00e4n\u00e4 ja vimmaisena. Aamun h\u00e4m\u00e4ryyden v\u00e4istytty\u00e4 auringon
\nkovassa valkoisessa valossa meren j\u00e4\u00e4 n\u00e4ytt\u00e4\u00e4 ikkunasta katsottuna \u00e4\u00e4rett\u00f6m\u00e4lt\u00e4, kutsuvalta.
\nMusta kahvi pinttyneess\u00e4 kupissani maistuu kitker\u00e4lt\u00e4. Lorautan sekaan Ferneti\u00e4 peitt\u00e4m\u00e4\u00e4n
\nmakua. En saa katsettani irti j\u00e4\u00e4n lumosta. Se vet\u00e4\u00e4 minua puoleensa kuin terva k\u00e4rp\u00e4si\u00e4 ja
\npian huomaan jo kompuroivani yl\u00f6s. Selk\u00e4\u00e4 kivist\u00e4\u00e4, noidannuoli tekee tuloaan. Naurahdan
\nk\u00e4he\u00e4sti, kun muistan saarelaisten kuiskailut noidasta, joka telkesi joka y\u00f6 ovensa s\u00e4ppiin,
\nvaikkei t\u00e4\u00e4ll\u00e4 ket\u00e4\u00e4n liikkunut, ja keitteli omia, kummallisia keitoksiaan lohenp\u00e4ist\u00e4 ja
\nsilmist\u00e4. Haha! Se olen min\u00e4 se!<\/p>\n
Se ett\u00e4 p\u00e4iv\u00e4t toistuvat samanlaisina on hyv\u00e4. T\u00e4m\u00e4 on hyv\u00e4\u00e4 el\u00e4m\u00e4\u00e4. Aamukahvi, loraus
\nviinaa sekaan, tupakka tai kaksi. Sitten sarkatakki p\u00e4\u00e4lle, nahkasaappaat jalkaan ja j\u00e4\u00e4lle.
\nLumi kitisee kenkien alla, helmikuun vimmainen viima j\u00e4rsii poskiin punaiset puremat. En
\nv\u00e4lit\u00e4, tuulen piiska poskilla tuntuu hyv\u00e4lle. Askel on ripe\u00e4, haluan p\u00e4\u00e4st\u00e4 railon kohdalle
\npian. Kiihdyt\u00e4n askeleitani ja jo kaukaa n\u00e4en, etten olekaan j\u00e4\u00e4ll\u00e4 yksin. Joku toinen on
\nl\u00f6yt\u00e4nyt paikalle ennen minua. Miksi ihmeess\u00e4, mit\u00e4 helvetti\u00e4 h\u00e4n t\u00e4\u00e4lt\u00e4 haluaa? T\u00e4ll\u00e4
\nsaarella ei asu kuin muutama kymmenen ihmist\u00e4 ja t\u00e4m\u00e4 kirkkaanpunaiseen
\nvillakangastakkiin pukeutunut minua nuorempi nainen – ei, kyll\u00e4 h\u00e4n on l\u00e4hes ik\u00e4iseni,
\nkaupunkilaisuus vain on kuorruttanut i\u00e4n tuomat juonteet allensa – on vieras.<\/p>\n
Pys\u00e4hdyn muutaman metrin p\u00e4\u00e4h\u00e4n naisesta. H\u00e4n on tallannut lumeen kapean polun,
\nkiert\u00e4nyt railolle saaren toiselta puolelta. Katselemme toisiamme vaiti,
\nvillakangastakkinainen h\u00e4mmentynyt ilme kasvoillaan, min\u00e4 silm\u00e4t piinkovina, otsalla tiukat
\nlaskokset.<\/p>\n
”Min\u00e4 olen Alli\u201d, nainen esitt\u00e4ytyy, ojentaa lapasen verhoamaa k\u00e4tt\u00e4\u00e4n mutta antaa sen
\nvalahtaa alas ymm\u00e4rretty\u00e4\u00e4n etten aio ojentaa omaani. ”Mit\u00e4 teet t\u00e4\u00e4ll\u00e4?” kysyn \u00e4\u00e4ness\u00e4
\nuhmaa. Jokaista vierasta on varottava. \u201d T\u00e4\u00e4ll\u00e4 voi olla vaarallisia railoja, joita on vaikea
\nerottaa”, tokaisen. \u201cT\u00e4ll\u00e4 saarella asui muinoin yst\u00e4v\u00e4ni, mutta h\u00e4n kuoli yli kaksikymment\u00e4
\nvuotta sitten. Vajosi railoon.\u201d nainen vastaa. H\u00e4tk\u00e4hd\u00e4n. Nainen puhuu Liljasta.<\/p>\n
\u201dKuolinpaikan pit\u00e4isi olla kutakuinkin t\u00e4ss\u00e4, jalkojeni alla. Sain koordinaatit er\u00e4\u00e4lt\u00e4
\nt\u00e4k\u00e4l\u00e4iselt\u00e4. Railoahan t\u00e4h\u00e4n ei kuulemma ole muodostunut hetkeen. Vaatii tietynlaiset
\nolosuhteet, ett\u00e4 railoja muodostuu, tuulta ja l\u00e4mp\u00f6tilan vaihteluja\u201d, nainen esitelm\u00f6i.
\nKiukku alkaa nousta minussa. \u201dTiedet\u00e4\u00e4n!\u201d, puuskahdan. \u201dOlen asunut t\u00e4\u00e4ll\u00e4 51 vuotta. Min\u00e4
\njos kuka tied\u00e4n kaiken railoista.\u201d Nostan katseeni. Nainen, Alli, on kumartunut tutkimaan
\nj\u00e4\u00e4t\u00e4. Sen pinta on sile\u00e4 ja l\u00e4pikuultava. Tuuli on sylkenyt lunta j\u00e4\u00e4lt\u00e4 ja paljastanut sielt\u00e4
\nt\u00e4\u00e4lt\u00e4 tummia kohtia, joiden alta mustanpuhuva vesi tarkkailee niit\u00e4, jotka rohkenevat k\u00e4vell\u00e4
\npetollisella meren j\u00e4\u00e4ll\u00e4.<\/p>\n
”Lilja oli juuri mennyt naimisiin. Mieskin oli t\u00e4lt\u00e4 saarelta. He olivat onnellisia, mutta vain
\nhetken.” Nainen katsoo minuun silmiss\u00e4\u00e4n outo ilme. Ep\u00e4ileek\u00f6 h\u00e4n jotain? Nieleskelen
\nkarvasta sappivett\u00e4. ”Mutta mies kuoli yll\u00e4tt\u00e4en. Lilja ei kest\u00e4nyt, k\u00e4veli t\u00e4nne railoon.
\nJossakin t\u00e4ss\u00e4 sen on t\u00e4ytynyt olla.”<\/p>\n
Kuollut. H\u00e4n. Tietenkin h\u00e4nkin. Mutta ei Liljan kuolema niin mennyt! Mieleni tekee huutaa,
\nmutta \u00e4\u00e4ni kuolee kurkkuuni. Min\u00e4 olin paikalla, kun Lilja vajosi yll\u00e4tt\u00e4en. Se oli
\nonnettomuus, jonka olin voinut est\u00e4\u00e4. En sano mit\u00e4\u00e4n. Ryin. Alli jatkaa: ”Lilja ei toipunut
\nmiehens\u00e4 kuolemasta ja suunnitteli itsemurhan huolella. H\u00e4n j\u00e4tti kirjeen, jossa kertoi
\nkaiken. ”Eeva, t\u00e4m\u00e4 on sinulle.\u201d H\u00e4n tyrkk\u00e4\u00e4 kirjeen k\u00e4teeni ja k\u00e4\u00e4ntyy pois. Mist\u00e4 Alli tiet\u00e4\u00e4
\nminut? Nainen kompuroi juoksuaskelin kauemmas, kunnes h\u00e4vi\u00e4\u00e4 saaren toiselle puolelle. En
\nyrit\u00e4k\u00e4\u00e4n l\u00e4hte\u00e4 h\u00e4nen per\u00e4\u00e4ns\u00e4. Kiirehdin kotiin niin nopeasti kuin yltyv\u00e4lt\u00e4 noidannuolelta
\np\u00e4\u00e4sen. Kirje polttelee kourassani ja tuskin maltan olla repim\u00e4tt\u00e4 kuorta auki. Kotona tupa on
\nh\u00e4m\u00e4r\u00e4. P\u00f6ntt\u00f6uuni on puhaltanut savua taas sis\u00e4lle. Istun jakkaralle uunin l\u00e4mm\u00f6n eteen ja
\nkaadan raakaa viinaa kahvikuppiin. Kulautan nesteen alas ja alan lukea. Kirje on lyhyt.<\/p>\n
”Rakas Eeva,<\/em> Hym\u00e4hd\u00e4n. Kaadan lis\u00e4\u00e4 viinaa kuppiin. Jatkan lukemista.<\/p>\n ”Muistatko, ett\u00e4 meill\u00e4 oli tapana k\u00e4vell\u00e4 j\u00e4\u00e4lle heti sen j\u00e4\u00e4dytty\u00e4? Se oli vaarallista leikki\u00e4,<\/em> Taitan kirjeen puoliksi ja taas puoliksi. Aukaisen p\u00f6ntt\u00f6uunin luukut ja katselen hetken Koko syksyn tuuli on paiskonut merta vasten niljakkaita rantakallioita. Olen k\u00e4rsiv\u00e4llisesti odottanut sen tyyntymist\u00e4, vaikka tied\u00e4n, ettei niin k\u00e4visi hetkess\u00e4, tuuli on armoton. Lopulta meri antaisi periksi niin tuulelle kuin pakkasellekin ja alkaisi hiljalleen j\u00e4\u00e4ty\u00e4. My\u00f6s tuuli rauhoittuisi, kyll\u00e4styisi moiseen reuhkaamiseen. Min\u00e4 istun aamuisin rannassa katselemassa, kuinka ohut j\u00e4\u00e4riite alkaa kasvaa rannasta kohti ulappaa, kerrostuu ja vahvistuu, kunnes lopulta peitt\u00e4\u00e4 koko meren valkoisena paksuna vaippana. T\u00e4\u00e4ll\u00e4 on tuulisina p\u00e4ivin\u00e4 harvoin ket\u00e4\u00e4n ja jos onkin, moni k\u00e4\u00e4ntyy pois minut n\u00e4hdess\u00e4\u00e4n. Meren j\u00e4\u00e4dytty\u00e4 k\u00e4velen j\u00e4\u00e4lle p\u00e4ivitt\u00e4in varmoin askelin samoissa nyt jo kuluneissa, rispaantuneissa nahkasaappaissani, jotka minulla oli jalassa kuolinhetken\u00e4sikin. Kiedon paksun sarkatakin tiukemmin ymp\u00e4rilleni. K\u00e4velen, kunnes n\u00e4en leve\u00e4n nauhamaisen railon, jonka musta ja loputtoman syv\u00e4 nielu ahmaisi sinut. Kumarrun katsomaan meren kammottavaan kitaan ja n\u00e4en sinut yh\u00e4 siell\u00e4. Makaat sel\u00e4ll\u00e4si kuten silloinkin, tuona helmikuun tuimana pakkasp\u00e4iv\u00e4n\u00e4, jolloin en muuta halunnutkaan, kuin ett\u00e4 meri nielisi sinut kokonaisena kuin hauki pikku kalan, herkullisena suupalana.<\/p>\n","protected":false},"author":22,"featured_media":0,"comment_status":"open","ping_status":"closed","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"_lmt_disableupdate":"","_lmt_disable":"","footnotes":""},"categories":[2],"tags":[10,39,41,82,76],"class_list":["post-1955","post","type-post","status-publish","format-standard","hentry","category-poytalaatikko","tag-kirje","tag-kuolema","tag-luonto","tag-talvi","tag-yksinaisyys"],"modified_by":"Tarinavirta","wps_subtitle":"","_links":{"self":[{"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/1955","targetHints":{"allow":["GET"]}}],"collection":[{"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/users\/22"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/comments?post=1955"}],"version-history":[{"count":6,"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/1955\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":2003,"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/1955\/revisions\/2003"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/media?parent=1955"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/categories?post=1955"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/tags?post=1955"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}
\nkun luet t\u00e4t\u00e4, minua ei todenn\u00e4k\u00f6isesti en\u00e4\u00e4 ole. Railon kidasta vain harva on selvinnyt,<\/em>
\ntuskin min\u00e4k\u00e4\u00e4n, jonka uimataito on muutenkin heikko. Olen suunnitellut kuolemani kaikkia<\/em>
\nyksityiskohtia my\u00f6ten. N\u00e4in on paras. Einon kuolema mursi minut, ja meid\u00e4n lyhyt yhteinen<\/em>
\nel\u00e4m\u00e4mme sinut. Olen pahoillani! Kyll\u00e4 min\u00e4 tiesin tunteistasi, mutta olin niin nuori, vasta<\/em>
\n17-vuotias. Mit\u00e4 min\u00e4 hupakko muuta ajattelin kuin itse\u00e4ni!”<\/em><\/p>\n
\nmutta meri kiehtoi meit\u00e4 molempia, sinua erityisesti. Olin jo katsonut j\u00e4\u00e4lt\u00e4 valmiiksi<\/em>
\nkohdan, jonka tiesin heikoksi. Toivon vain, ettet yrit\u00e4 pelastaa minua. Anna minulle kaikki<\/em>
\nanteeksi.\u201d<\/em>
\nLilja<\/em><\/p>\n
\npalavista puista nousevia pieni\u00e4 kipunoita. P\u00f6yhin puita ja hiillosta ja asetan sitten kirjeen
\npalavien halkojen p\u00e4\u00e4lle. Paperin reunat alkavat heti mustua ja k\u00e4pristy\u00e4, rutistua sykkyr\u00e4lle.
\nSuljen uunin luukut. Heitt\u00e4ydyn sein\u00e4n vierustalla olevalle puiselle lavitsalle, ved\u00e4n karhean
\nvillaviltin p\u00e4\u00e4lleni. On aivan hiljaista. Ei tuule en\u00e4\u00e4. Suljen silm\u00e4ni ja kyynel karkaa varkain.
\n\u201dSin\u00e4kin\u201d, mutisen mutta annan suolaveden kastella kasvojani, huuhdella kirvelevi\u00e4 muistoja.
\nVajoan raskaaseen uneen, jossa k\u00e4velen j\u00e4\u00e4ll\u00e4, kuten aina, mutta railoa ei en\u00e4\u00e4 n\u00e4y.<\/p>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"