Ikkunasta n\u00e4kyi arkiaamun maisema, vaikka ei sit\u00e4 pyh\u00e4p\u00e4iv\u00e4 miksik\u00e4\u00e4n muuttanut. Kaksi valkorunkoista koivua, kuin vahingossa kasvaneita, rimppanoita. Rikkaruohojen v\u00e4hitellen valtaama hiekkalaatikko, jonka puureunukset eiv\u00e4t en\u00e4\u00e4 muistaneet sit\u00e4 kuluttaneita \u00e4idintakamuksia. Keinumaton keinu, yksin keinui vain kovemmissa tuulissa, kammottavasti heilahteli puolelta toiselle kuin olisi lapsenhaamu vauhtia antamassa.<\/p>\n
Vihre\u00e4n kaistaleen kahdella puolella harmaat, kolmikerroksiset, tasakattoiset asumislaatikot ja kolmannella sivulla k\u00e4velytie. Johti toisille laatikoille ja Siwaan. Vaikka ei se en\u00e4\u00e4 ollut sen niminen, mutta asukkaille ikuisesti Siwa. Sama l\u00e4hikauppa, samat tuotteet, sama kassa. Vaihtunut nimikyltti ei muuttanut todellisuutta.<\/p>\n
Jos tarpeeksi kulki, se johti pois. Se k\u00e4velytie. Pois l\u00e4hi\u00f6st\u00e4, josta lasten huudot ja \u00e4itien komennot olivat aikaa sitten kaikonneet. Tilalla vain rollaattorien rahina. Rappuk\u00e4yt\u00e4viss\u00e4 ne korvasivat nyt lastenvaunut. Kettingeill\u00e4 kiinni l\u00e4mp\u00f6putkissa, niin kuin joku olisi halunnut ne vied\u00e4. Ne rollaattorit.<\/p>\n
Ei tullut en\u00e4\u00e4 ambulanssikaan pillit p\u00e4\u00e4ll\u00e4. Mit\u00e4s sit\u00e4 kiire kuolemaan. Kun ei el\u00e4m\u00e4\u00e4nk\u00e4\u00e4n. Huoltomiehet eiv\u00e4t piitanneet suurempaa kunnioitusta esitt\u00e4\u00e4 vet\u00e4ess\u00e4\u00e4n lippua puolitankoon. Ja mit\u00e4s kuolemaa kunnioittamaan. El\u00e4m\u00e4\u00e4 olisi pit\u00e4nyt kunnioittaa, mutta se loppuu viimeist\u00e4\u00e4n silloin, kun liha menett\u00e4\u00e4 terhakkuutensa ja heiluu pienest\u00e4kin liikkeest\u00e4. Kun sen pys\u00e4ytt\u00e4minen on suurempi vaiva kuin liikkeelle saaminen. L\u00e4hi\u00f6st\u00e4 loppuu el\u00e4m\u00e4, kun sen asukkaat tulevat kelkoilla vastaan, kes\u00e4t talvet.<\/p>\n
I\u00e4k\u00e4s sairastui listeriaan, luki postiluukusta luiskahtaneessa p\u00e4iv\u00e4n lehdess\u00e4. \u00c4rsytti. Mik\u00e4 i\u00e4k\u00e4s? Mies? Nainen? Joku muu? Ihminen? I\u00e4k\u00e4s. Niin kuin k\u00e4rs\u00e4k\u00e4s. I\u00e4k\u00e4s hidasti kassajonoa. I\u00e4k\u00e4s aiheutti ruuhkan suojatiell\u00e4. I\u00e4k\u00e4s ajoi kelkalla kukkapenkkiin\u2026<\/p>\n
Sanokaa edes ihminen.<\/p>\n
Anna, yst\u00e4v\u00e4ni, oli ihminen. I\u00e4k\u00e4s ihminen! Miksi pit\u00e4\u00e4 olla ep\u00e4kunnioittava? Miksi t\u00e4m\u00e4 suru ei hellit\u00e4? Miksi t\u00e4m\u00e4 kipu pit\u00e4\u00e4 kiinni?<\/p>\n
Se oli maaliskuun rohjokelej\u00e4, kun Anna meni nurin. Aamu oli aikainen ja y\u00f6pakkasten j\u00e4\u00e4dytt\u00e4m\u00e4t lammikot olivat lyhytjalkaisten kiitoratoja. Anna rojahti sel\u00e4lleen. Molemmissa k\u00e4siss\u00e4 roikkuneet Siwan muovikassit levisiv\u00e4t kuin kyps\u00e4t melonit ja sulassa sovussa lumisohjon reunustamalla j\u00e4\u00e4tik\u00f6ll\u00e4 m\u00f6ll\u00f6ttiv\u00e4t atrillipaketit ja appelsiinit Annan kanssa. Anna katseli tasaisen harmaalle taivaalle, jossa tuuli kuljetti muutamaa vaaleampaa pilvenretaletta kuin pyykkinarulta karanneita siivousr\u00e4ttej\u00e4.<\/p>\n
Ei Anna en\u00e4\u00e4 noussut. Ajatteli siin\u00e4 maatessaan, ettei viitsi. En\u00e4\u00e4. Mit\u00e4 suotta. Luut olivat ehj\u00e4t, ja kallo, vaikka sit\u00e4 kovasti ep\u00e4iltiin. Anna makasi siin\u00e4, ruskeassa villaulsterissaan, ei parhaassa. Siwan viiteryhm\u00e4\u00e4n kelpasi v\u00e4h\u00e4n huonompi. Jalassa paksut, kuudenkymmenen denin sukkahousut ja paksupohjaiset talvikeng\u00e4t. P\u00e4\u00e4ss\u00e4 viininpunainen fausti. Kun oli pikkasen jo kev\u00e4t.<\/p>\n
Taivaalta alkoi sataa r\u00e4nt\u00e4riekaleita. Kiitti, totesi Anna ja katseli, kun l\u00e4hestyess\u00e4\u00e4n suurenevat lumir\u00e4tit putoilivat v\u00e4\u00e4j\u00e4\u00e4m\u00e4tt\u00e4, l\u00e4j\u00e4htiv\u00e4t kasvoille kuin kaikki, mit\u00e4 el\u00e4m\u00e4 oli heitellyt. Varoittamatta ja v\u00e4ist\u00e4m\u00e4tt\u00e4. Miten kauan vatsakkaan ihmisen pit\u00e4isi maata, ett\u00e4 lumi peitt\u00e4isi, Anna mietti. Tulisi lumiaura ja kippaisi kinokseen. Tai korkokenk\u00e4nainen ja tirvaisisi koron mahaan. Anna tiesi kylm\u00e4n hiipiess\u00e4 v\u00e4hitellen lihakerroksen l\u00e4pi luihin, ett\u00e4 persuuksistaan h\u00e4n siihen ensiksi kiinni j\u00e4\u00e4tyisi. Kun tena oli pett\u00e4nyt rojahduksessa ja kaikki kerrokset kastuneet. Ihan niin kuin se ei olisi riitt\u00e4nyt kosteuden iloksi, oli alla l\u00e4t\u00e4k\u00f6n j\u00e4\u00e4 ritissyt s\u00e4r\u00f6ille ja vesi alkoi nousta.<\/p>\n
Ei Anna sit\u00e4 koskaan l\u00e4\u00e4k\u00e4rille selitt\u00e4nyt. Ettei viitsinyt en\u00e4\u00e4 nousta. Ett\u00e4 n\u00e4ki sen niin turhaksi touhuksi. Eih\u00e4n Anna hullu ollut. Se vain makasi siin\u00e4 el\u00e4m\u00e4 ja ev\u00e4\u00e4t lev\u00e4ll\u00e4\u00e4n ja tiesi, ett\u00e4 se oli ohi. Sill\u00e4 tavalla kuin el\u00e4m\u00e4 on ohi vanhalta naiselta.<\/p>\n
Ambulanssimiehet sen siit\u00e4 lammikosta nostivat, veiv\u00e4t sairaalaan l\u00e4mmitett\u00e4v\u00e4ksi. Joku ohikulkija oli l\u00f6yt\u00e4nyt, luullut kuolleeksi ja ruvennut t\u00f6kkim\u00e4\u00e4n. Pel\u00e4stynyt, kun Anna avasi silm\u00e4ns\u00e4. Kuvaillut h\u00e4t\u00e4keskukseen, ett\u00e4 vanhus makaa halvaantuneena. Ei ne pillit p\u00e4\u00e4ll\u00e4 tulleet. Ei ollut tarpeeksi suurta mikroa l\u00e4mmitt\u00e4miseen, sanoi Anna iltap\u00e4iv\u00e4ll\u00e4. Oli halunnut kotiin. Anna kuvasi j\u00e4lkeenp\u00e4in, ettei n\u00e4hnyt en\u00e4\u00e4 itse\u00e4\u00e4n edes peilist\u00e4. Oli tullut niin n\u00e4kym\u00e4tt\u00f6m\u00e4ksi. Eik\u00e4 n\u00e4kym\u00e4tt\u00f6mill\u00e4 ole sijaa el\u00e4m\u00e4ss\u00e4. J\u00e4\u00e4v\u00e4t jalkoihin, halvaantuneina.<\/p>\n
Nyt Anna makaa arkussa. Parhaimmissaan. Puhtaana ja tukka kammattuna. K\u00e4silaukku on mukana. Ja siell\u00e4 nen\u00e4liina. Kappeli on harmaa, betoninharmaa. Niin kuin olisi loppunut rakennusaineet kesken. Betonin kylm\u00e4. Vainajat eiv\u00e4t valita, eiv\u00e4t palele. Risti on puinen. Penkit toista puuta. Kuolemalle ei ole koristeita tuhlattu.<\/p>\n
Annalla on tekojalka. Ei se arkussa n\u00e4y, mutta Annalle se oli t\u00e4rke\u00e4\u00e4, ett\u00e4 on mukana. Sit\u00e4 ei toukat sy\u00f6, se on lasikuitua. Kun aikaa on kulunut tarpeeksi, kaikki muu on poissa. Haudassa on pelkk\u00e4 lasikuituinen tekojalka. Mit\u00e4 sen l\u00f6yt\u00e4j\u00e4 mahtaa ajatella, jos hauta joskus avataan?<\/p>\n
Anna on valinnut kaikki itse. Vaatteet. Silittikin ne itse. Istui ja silitti. Sanoi, ett\u00e4 t\u00e4m\u00e4 Kristuksen morsian saapuu mustissa, mutta on sent\u00e4\u00e4n kunnon villakangasta. Ja molemmat jalat. Noloa olisi Annan mielest\u00e4 ollut saapuminen taivaan portille yksijalkaisena konkaten. Keng\u00e4t on. Molemmissa jaloissa. K\u00e4silaukku. Siell\u00e4 on virsikirja ja nen\u00e4liina. Tied\u00e4 jos h\u00e4iss\u00e4 veisataan. Ja niin helposti rupeaa jo itkett\u00e4m\u00e4\u00e4n, virsi\u00e4kin kuunnellessa, noloa jos r\u00e4k\u00e4 valuu taivaassa eik\u00e4 ole mihin pyyhki\u00e4.<\/p>\n
Me olemme kappelissa hetken kahdestaan. Anna ja min\u00e4. Suntio ja pappi k\u00e4viv\u00e4t jotain touhuamassa, kovasti osaa ottavaisen n\u00e4k\u00f6isen\u00e4. P\u00e4\u00e4 kenollaan papilla kuin paha niskavika olisi y\u00f6n j\u00e4ljilt\u00e4 iskenyt. Hautauksesta sopiessa sytytti virastossa kynttil\u00e4nnys\u00e4n. Teki mieli kysy\u00e4, eik\u00f6 kirkko voi vainajalle edes kokonaista kynttil\u00e4\u00e4 laittaa. Se oli t\u00e4m\u00e4 samainen kenokaulaymm\u00e4rt\u00e4j\u00e4. Nuori likka, tukka p\u00f6rh\u00f6ll\u00e4\u00e4n ja paljon sanoja. Kuoleman asiantuntija. Niin tiesi sanoa, ett\u00e4 vanhat voivat jo odottaa kuolemaa. Paskat Anna mit\u00e4\u00e4n vanha ollut, p\u00e4\u00e4lle kuudenkymmenen. Olisi voinut viel\u00e4 el\u00e4\u00e4, jos olisi tullut n\u00e4kyv\u00e4ksi. Ei tullut. Anna huokaisi ja kuoli. Ilman sen suurempia kamppailuja tai korinoita.<\/p>\n
Jos ihminen kuolee, niin kuin el\u00e4\u00e4\u2026 Huokaus kuvasi Annan el\u00e4m\u00e4\u00e4 parhaiten. Ankaraa ty\u00f6t\u00e4 alusta loppuun. Alituista murehtimista. Niin ett\u00e4 jos hetken oli murehtimatta, oikein pel\u00e4styi ja kysyi, ett\u00e4 mit\u00e4s h\u00e4n oikein murehti. Olisi muuttunut n\u00e4kym\u00e4tt\u00f6m\u00e4n lis\u00e4ksi olemattomaksi ilman murheitaan, jo aikaisemmin. Anna halusi, ett\u00e4 min\u00e4 puen. Ettei kukaan muu n\u00e4e. Puhtaat alusvaatteet. Ehj\u00e4t sukkahousut. Liivit. Hame. Keng\u00e4t, k\u00e4silaukku. Anna oli j\u00e4ykk\u00e4. Mahdottoman j\u00e4ykk\u00e4. Mutta itse se oli ommellut hameen niin, ett\u00e4 koko matkan selk\u00e4myksess\u00e4 oli napit. Mahtaa ne nyt kyll\u00e4 painaa sen selk\u00e4\u00e4.<\/p>\n
Ja jos ne on sukkahousut el\u00e4v\u00e4lle vaikeet, niin kuolema ei tee niist\u00e4 helpompia. Herranen aika ja proteesi viel\u00e4. Piti monta kertaa pyyt\u00e4\u00e4 kiroomisia Annalta anteeksi. Piti ottaa tuoli avuksi, kun nostin jalkaa yl\u00f6s, seh\u00e4n j\u00e4ykk\u00e4n\u00e4 t\u00f6rr\u00f6tti kohti kattoa kun tehtaan piippu. En mill\u00e4\u00e4n sinne ylt\u00e4nyt. Ja rintaliivit, ne oli sitten toiset mahdottomat. Siin\u00e4 kohtaa olisin toivonut, ett\u00e4 v\u00e4h\u00e4n enemm\u00e4n olisi j\u00e4ykistynyt, kun kauhoi levinnytt\u00e4 tissi\u00e4 sinne kuppiin ja juur aina kun toisen sai, niin toinen lurpahti ulos kun hyytel\u00f6. Anteeksi jouduin siin\u00e4kin kohtaa pyyt\u00e4m\u00e4\u00e4n monta kertaa ja selitt\u00e4m\u00e4\u00e4n, etten m\u00e4\u00e4 sun tissej\u00e4si t\u00e4ss\u00e4 nyt muuten kouri, mit\u00e4s halusit liivit p\u00e4\u00e4lle. Mutta eih\u00e4n se Anna olisi voinut sinne h\u00e4ihins\u00e4 menn\u00e4 ilman liivej\u00e4, kun tissit roikkui tasaisena laattana vy\u00f6t\u00e4r\u00f6lle asti ilman niit\u00e4. Siisti se on. Anna arkussa.<\/p>\n
Anna oli ruvennut vanhaksi sen kaatumisen j\u00e4lkeen. Ei se oikeasti ollut vanha. Mutta siihen se kuoli. Vanhuuteen. Vanhuus sen el\u00e4m\u00e4n otti pois, ei kuolema.<\/p>\n
Annan arkku on valkoinen. Ei kruusauksia. Tietenk\u00e4\u00e4n. Annan el\u00e4m\u00e4ss\u00e4 mik\u00e4\u00e4n ei ollut kruusattua. Mieskin, joka meni hautaan jo parikymment\u00e4 vuotta sitten, oli kuiva kuikelo. Lapset semmoisia ter\u00e4v\u00e4nen\u00e4isi\u00e4, aina menossa vastatuuleen. Tyytym\u00e4tt\u00f6mi\u00e4 kuin n\u00e4lk\u00e4iset ketunpojat. K\u00e4viv\u00e4t kahdesti vuodessa. \u00c4itienp\u00e4iv\u00e4n\u00e4 ja jouluna. Anna se aina h\u00f6\u00f6s\u00e4s, koetti laittaa kaiken niin valmiiksi. Karjalanpaistia ja muusia.<\/p>\n
Olisi aika, sanoo suntio. Ei ole aika. Ei ollut Annankaan aika. Oikeasti. Mutta kun pit\u00e4\u00e4 ruveta vanhaksi naiseksi, tulee aika nopeasti t\u00e4yteen. Jos ei halua kutoa sukkaa tai tuijottaa telkkaria ja odottaa kodinhoitajaa rullaamaan tukisukkia. Silloin on aika. Kun tiet\u00e4\u00e4, ett\u00e4 kukaan ei en\u00e4\u00e4 tule ja kosketa. Ihoa syvemm\u00e4lt\u00e4. Silloin on aika.<\/p>\n
Laitan kukat arkun kannen p\u00e4\u00e4lle. Rauhallisesti ja hiljaa. Vaikka ei se Anna sielt\u00e4 her\u00e4\u00e4 jos kuinka kolistelisi. Istun takasin penkkiin ja se painaa persustaani. Betoni on aina vain harmaampaa ja kynttil\u00e4t savuttavat vedossa. Minulla on mustat sukkahousut ja hirve\u00e4t l\u00e4skipohjakeng\u00e4t. Ihan erilaiset kuin Annan punaiset korkokeng\u00e4t kaapin per\u00e4ll\u00e4. Niin kauniit ja sirot. Ne, jotka Anna nosti p\u00f6yd\u00e4lle, pani koskenkorvapullon siihen viereen ja sanoi, ett\u00e4 jalka katkaistaan. Aika oli jo varattu. Ei me tarvittu sit\u00e4 koskenkorvapulloa, me humalluttiin ihan ilman sit\u00e4. Muisteltiin kaikki ne illat, kun kumpikin oli korkkareissaan klipsuttanut, milloin minnekin. Ennen aamua meid\u00e4n jalat oli ihan v\u00e4syneet pelk\u00e4st\u00e4\u00e4n sen muistelusta, miten paljon niit\u00e4 oli k\u00e4ytetty.<\/p>\n
N\u00e4en Annan sel\u00e4ll\u00e4\u00e4n kyps\u00e4n kes\u00e4n v\u00e4risess\u00e4 ruohikossa. Katsomassa sinisell\u00e4 taivaalla lojuvia hattaroita, ojentamassa k\u00e4tt\u00e4\u00e4n kohti makeaa. Kurkottamassa niin ett\u00e4 kes\u00e4mekko kiristyy rintojen kohdalta. Se oli toinen Anna, joka melkein viisikymment\u00e4 vuotta my\u00f6hemmin levisi Siwan kassien kanssa talviselle k\u00e4velytielle eik\u00e4 halunnut en\u00e4\u00e4 nousta. Joka ei nostanut k\u00e4tt\u00e4, ei kurkottanut mihink\u00e4\u00e4n. Odotti, ett\u00e4 lumi peitt\u00e4isi pois. Kaikki siin\u00e4 v\u00e4liss\u00e4, Annan koko el\u00e4m\u00e4. Miksi se otti enemm\u00e4n kuin antoi?<\/p>\n
Muistan Annan naurun, k\u00e4den, kun heilautti hiukset pois kasvoilta, heitti maton telineelle ja lihakset kirein\u00e4 antoi menn\u00e4. Koko l\u00e4hi\u00f6 raikui tamppauksesta, perjantain siivousp\u00e4iv\u00e4st\u00e4, se oli el\u00e4m\u00e4n \u00e4\u00e4ni. Muistan Annan \u00e4\u00e4nen kaikumassa talojen v\u00e4liss\u00e4, kun huusi mukulat kotiin kuin lehm\u00e4t laitumelta iltalypsylle. Laulun, kun istui vanhassa mersussani, varpaat kojelaudalle kipristettyn\u00e4, tukka tuulessa hulmuten.<\/p>\n
Iso rumpu ly\u00f6 tahtia, huilu itkee samaa rytmi\u00e4, hautausmaan suuret kuuset painavat p\u00e4\u00e4ns\u00e4, pilvet pys\u00e4htyv\u00e4t, kukat kumartavat. El\u00e4m\u00e4 on annettu pois, se muuttuu mullaksi, matojen ruuaksi. Rumpu ly\u00f6 tahtia, ottakaa sielu vastaan, avatkaa portti. Ei paljon, raolleen vain, siit\u00e4 mahtuu vanhan naisen sielu, saranapuolelta.<\/p>\n
Rumpu vaimenee, sielu on saatettu perille, vaatimattomin menoin, vaatimattomien puolelle, huilu itkee viel\u00e4 hetken, hiljaisuutta taivaaseen asti. Annan valkoinen arkku h\u00e4vi\u00e4\u00e4 mustaan maahan kaivettuun kuoppaan, kantajat laskevat sen sinne varovasti ja silti hiekka putoilee ep\u00e4kunnioittavasti liaten arkun p\u00e4\u00e4lle. Tyt\u00e4r ja poika heitt\u00e4v\u00e4t hiekkaa, se ropisee ontosti maan sis\u00e4ll\u00e4, liian kovaa, mutta ei Anna her\u00e4\u00e4. Kansi nostetaan haudan p\u00e4\u00e4lle, valo ei en\u00e4\u00e4 kajasta taivaalta haudan pohjalle. Maan haava luodaan umpeen.<\/p>\n
Kuolema on saanut omansa. Pappi laulaa virtt\u00e4, pikkulinnut kaikkoavat langalta. Kun virsi on loppu, tulee hiljaisuus. Arasti rapisee hiekka, kun ihmiset l\u00e4htev\u00e4t. H\u00e4mmentyneen n\u00e4k\u00f6isin\u00e4. Se oli sitten t\u00e4ss\u00e4.<\/p>\n
Anna. Istun penkille, l\u00e4hellesi. Vaikeinta on l\u00e4hte\u00e4 ja j\u00e4tt\u00e4\u00e4.<\/p>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"
Ikkunasta n\u00e4kyi arkiaamun maisema, vaikka ei sit\u00e4 pyh\u00e4p\u00e4iv\u00e4 miksik\u00e4\u00e4n muuttanut. Kaksi valkorunkoista koivua, kuin vahingossa kasvaneita, rimppanoita. Rikkaruohojen v\u00e4hitellen valtaama hiekkalaatikko, jonka puureunukset eiv\u00e4t en\u00e4\u00e4 muistaneet sit\u00e4 kuluttaneita \u00e4idintakamuksia. Keinumaton keinu, yksin keinui vain kovemmissa tuulissa, kammottavasti heilahteli puolelta toiselle kuin olisi lapsenhaamu vauhtia antamassa. Vihre\u00e4n kaistaleen kahdella puolella harmaat, kolmikerroksiset, tasakattoiset asumislaatikot ja kolmannella sivulla k\u00e4velytie. Johti toisille laatikoille ja Siwaan. Vaikka ei se en\u00e4\u00e4 ollut sen niminen, mutta asukkaille ikuisesti Siwa. Sama l\u00e4hikauppa, samat tuotteet, sama kassa. Vaihtunut nimikyltti ei muuttanut todellisuutta. Jos tarpeeksi kulki, se johti pois. Se k\u00e4velytie. Pois l\u00e4hi\u00f6st\u00e4, josta lasten huudot ja \u00e4itien komennot olivat aikaa sitten kaikonneet. Tilalla vain rollaattorien rahina. Rappuk\u00e4yt\u00e4viss\u00e4 ne korvasivat nyt lastenvaunut. Kettingeill\u00e4 kiinni l\u00e4mp\u00f6putkissa, niin kuin joku olisi halunnut ne vied\u00e4. Ne rollaattorit. Ei tullut en\u00e4\u00e4 ambulanssikaan pillit p\u00e4\u00e4ll\u00e4. Mit\u00e4s sit\u00e4 kiire kuolemaan. Kun ei el\u00e4m\u00e4\u00e4nk\u00e4\u00e4n. Huoltomiehet eiv\u00e4t piitanneet suurempaa kunnioitusta esitt\u00e4\u00e4 vet\u00e4ess\u00e4\u00e4n lippua puolitankoon. Ja mit\u00e4s kuolemaa<\/p>\n","protected":false},"author":82,"featured_media":4173,"comment_status":"open","ping_status":"closed","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"_lmt_disableupdate":"","_lmt_disable":"","footnotes":""},"categories":[114,2],"tags":[26,39,75],"class_list":["post-4174","post","type-post","status-publish","format-standard","has-post-thumbnail","hentry","category-kirjat","category-poytalaatikko","tag-huumori","tag-kuolema","tag-vanhuus"],"modified_by":"Pasi Luhtaniemi","wps_subtitle":"","_links":{"self":[{"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/4174","targetHints":{"allow":["GET"]}}],"collection":[{"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/users\/82"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/comments?post=4174"}],"version-history":[{"count":2,"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/4174\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":4177,"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/4174\/revisions\/4177"}],"wp:featuredmedia":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/media?parent=4174"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/categories?post=4174"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/tags?post=4174"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}