Gabriel k\u00e4veli virastolle pitk\u00e4, harmaa takki liehuen. H\u00e4nt\u00e4 ymp\u00e4r\u00f6iv\u00e4t talot olivat vanhoja kivitaloja, kunnianarvoisia eiv\u00e4tk\u00e4 liian korkeita. Lasiset pilvenpiirt\u00e4j\u00e4t pilkahtelivat niiden lomitse, mutta n\u00e4m\u00e4 Vanhojen Korttelien perinnetalot olivat olleet n\u00e4iden kujien saartamina meritaisteluiden ajoista asti. Melkein pystyi n\u00e4kem\u00e4\u00e4n tykinammusten kolot seiniss\u00e4. Vai olivatko ne lentopommien sirpaleiden kolhimia, viimeisest\u00e4 sodasta? Historiaa voi kirjoittaa seiniin niin monella tavalla.
\nGabriel ei tiennyt sit\u00e4 mutta kumpareelle, jonka ohitse h\u00e4n juuri k\u00e4veli ja jolle oli nyt rakennettu korkeahuoneinen asuintalo, oli kirkon kanssa kiistoihin joutuneita lukittu aikoinaan jalkapuihin. Samalle kumpareelle oli linnanherra toisinaan ripustanut jonkun pahantekij\u00e4n h\u00e4kkiin riippumaan. T\u00e4m\u00e4 tuotti paljon iloa korpeille ja variksille, ja varpuslinnutkin onnistuivat usein nyht\u00e4m\u00e4\u00e4n luista ravintoa. Ja tietysti lokit, l\u00e4hell\u00e4 vesist\u00f6j\u00e4 kun oltiin. Kukapa kunnon lokki kielt\u00e4ytyisi mehukkaasta, v\u00e4h\u00e4n m\u00e4d\u00e4ntyneest\u00e4, hyvin riippuneesta lihasta.
\nLokkeja oli nytkin paikalla, ne istuskelivat asuintalon katonreunalla ja tarkkailivat Gabrielia. Ehk\u00e4 inkvisitio juoksisi kohta paikalle ja ripustaisi h\u00e4net sein\u00e4lle k\u00e4sist\u00e4 ja jaloista? Odotus oli kuitenkin turhaa, nyky\u00e4\u00e4n lokkien oli tyytyminen j\u00e4tteisiin ja turistien pudottelemiin murusiin. Vaalealla pullamaisella leiv\u00e4ll\u00e4 ja nitriiteill\u00e4 ruokitut lintuparat saivat sis\u00e4elimist\u00f6tauteja, kovettuneita valtimoita ja vatsavaivoja, mink\u00e4 lis\u00e4ksi ne joutuivat tappelemaan t\u00e4hteist\u00e4 rottien ja kulkukissojen kanssa. Varsinkin kaupungin kissat olivat isoja ja pahamaineisen pahansisuisia.
\nGabriel katseli hyv\u00e4ntahtoisesti puluja, jotka nytkyttiv\u00e4t kiemuroitaan jalkak\u00e4yt\u00e4v\u00e4ll\u00e4. Yksin\u00e4inen lokki sy\u00f6ks\u00e4hti laatoitukselle, tutki jotakin pikku roskaa maassa ja lenn\u00e4hti pois miehen pitk\u00e4n takin heilahtelun l\u00e4hestyess\u00e4. Se oli Bulgarini, se laskeutui pehme\u00e4sti h\u00e4nen yl\u00e4vartaloaan my\u00f6ten ja aaltoili askelien tahtiin. Hyv\u00e4 villakangastakki! Tosin n\u00e4ihin s\u00e4ihin v\u00e4h\u00e4n liiankin l\u00e4mmin.
\nAamun kevyt sumu oli tiess\u00e4\u00e4n. Mennein\u00e4 aikoina kaupunkia verhosi usein sumu tai sade, ja joskus kului p\u00e4iv\u00e4kausia niin ettei aurinkoa n\u00e4hty lainkaan. Mutta kaikki oli muuttunut. Helteit\u00e4 tuli useammin ja ne kestiv\u00e4t pidemp\u00e4\u00e4n, ilma ylip\u00e4\u00e4t\u00e4\u00e4n oli kuivempaa, ja auringon s\u00e4teet puhkoivat pilvi\u00e4 ja ilmaa. Gabriel ei vain voinut luopua lempitakistaan, vaikka se olikin hyvin harvoin todella tarpeen.
\nTakin alla liikkuivat hyv\u00e4ss\u00e4 j\u00e4rjestyksess\u00e4 hyv\u00e4laatuiset housut, nahkaiset keng\u00e4t, kauluspaita, v\u00e4rityksilt\u00e4\u00e4n kaikki juuri toisiinsa sopivia l\u00e4hinn\u00e4 siksi, ett\u00e4 h\u00e4nen vaimonsa oli valinnut ne. Gabrielilla itsell\u00e4\u00e4n ei ollut lainkaan makua, eik\u00e4 h\u00e4n ymm\u00e4rt\u00e4nyt vaatteista sen enemp\u00e4\u00e4 kuin ett\u00e4 niit\u00e4 tarvittiin, ettei poliisi pid\u00e4tt\u00e4isi. Mutta vaimon ahkeroinnin ansiosta Gabriel oli v\u00e4hitellen sopeutunut asusteisiinsa niin ett\u00e4 h\u00e4neen ei kiinnitt\u00e4nyt kerrassaan mink\u00e4\u00e4nlaista huomiota. H\u00e4n oli t\u00e4ysin harmiton ja huomaamaton. H\u00e4n pystyi k\u00e4velem\u00e4\u00e4n hyv\u00e4nahkaisessa olemuksessaan puolen kaupungin l\u00e4pi ilman ett\u00e4 kukaan oikeastaan n\u00e4ki h\u00e4nt\u00e4, ett\u00e4 naiset olisivat flirttailleet tai mattokauppiaat koettaneet kiskoa sis\u00e4\u00e4n. H\u00e4n kuului kaupungin infrastruktuuriin.
\nH\u00e4n heilutti k\u00e4si\u00e4\u00e4n takin sivuilla samassa tahdissa askelien kanssa. H\u00e4nen polveaan jomotti hieman, kun nuoruuden jalkapalloharrastuksessa saatu kolhu oireili. Ik\u00e4 oli sy\u00f6nyt uskomattoman monimutkaista elint\u00e4, joka ei oikeastaan ollut mik\u00e4\u00e4n yksi elin vaan kokoelma mekanismeja, saranoita ja kipuilevia hermoja, ja nyt se muistutti hienoviritteisest\u00e4 koneistostaan joka askeleella.
\nMatka oli pitk\u00e4. H\u00e4n harmitteli, ett\u00e4 oli l\u00e4htenyt k\u00e4vellen, kun sivistyneelle ihmiselle oli tarjolla py\u00f6ri\u00e4kin alleen. H\u00e4n n\u00e4ki pienen korttelileipomon ja pist\u00e4ytyi ostamaan pienen omenapiiraan. K\u00e4vellen sy\u00f6minen ei kuulunut hyviin tapoihin, mutta nyt h\u00e4nell\u00e4 ei ollut aikaa istahtaa, joten h\u00e4n nikersi piiraasta pieni\u00e4 paloja k\u00e4velless\u00e4\u00e4n kohti ty\u00f6paikkaansa.
\nH\u00e4nen p\u00e4\u00e4nahkaansa kutisi. H\u00e4n raaputti takaraivoaan, tuli tietoiseksi hiuksissaan olevasta, jatkuvasti ohenevasta py\u00f6rteest\u00e4, ja koetti siirrell\u00e4 hiuksia peitt\u00e4m\u00e4\u00e4n sit\u00e4. H\u00e4n onnistui vain saamaan hiukset harottamaan vasemmalle ja oikealle, ja keskell\u00e4 porsaanvaalea nahka loisti entiseen tapaan. Kotonakin siit\u00e4 sai kuulla. Varsinkin kotona. Aamulla kun Gabriel oli l\u00e4hd\u00f6ss\u00e4, ja p\u00e4iv\u00e4 n\u00e4ytti hyv\u00e4lt\u00e4 ja vaatteet olivat puhtaat ja mukavat ja kiillotetut keng\u00e4t jalassa, silloin vaimo sinkaisi vasamansa takaraivoon juuri kun ovi oli aukeamassa. Gabriel sun pit\u00e4s tehd\u00e4 tolle jotain.
\nMit\u00e4p\u00e4 Gabriel-parka sille mahtoi? Armottomat prosessit ty\u00f6skenteliv\u00e4t h\u00e4nen solukoissaan ja pitiv\u00e4t huolen siit\u00e4, ett\u00e4 ihmiskunta jatkoi olemassaoloaan. Niit\u00e4 ei kiinnostanut jonkun Gabrielin kohtalo, kunhan t\u00e4m\u00e4 oli ohittanut i\u00e4n, jossa siitettiin j\u00e4lkikasvua. Silloin ne vilkaisivat rannekelloaan, totesivat ett\u00e4 paras ik\u00e4 lis\u00e4\u00e4ntymiseen oli mennyt ja antoivat menn\u00e4 l\u00f6ysin rantein loppumatkan. Ne olivat tehneet sopimuksen vain varhaiseen aikuisik\u00e4\u00e4n asti, ja sen j\u00e4lkeen oli takavalotakuu. Ne pitiv\u00e4t kekkereit\u00e4 keuhkojen onteloissa ja k\u00e4viv\u00e4t kyl\u00e4ilem\u00e4ss\u00e4 vatsanpeitteiden alla, ja aamutuimaan verisuonissa biletettiin ankarasti.
\nMutta Gabrielin ne olivat unohtaneet. Ne hoitivat hommansa viel\u00e4 jonkinlaisella rutiinilla mutta syd\u00e4n oli ty\u00f6st\u00e4 poissa, ja j\u00e4lki oli sen mukaista. Potkuja jaeltiin alituiseen eik\u00e4 uusia prosessity\u00f6ntekij\u00f6it\u00e4 tahtonut l\u00f6yty\u00e4 tilalle. Tehtiin puolitekoisia proteiineja, bugeja sattui koodiin, telomeerit olivat joka vuosi lyhyempi\u00e4. Gabrielia n\u00e4r\u00e4sti, niska oli aamuisin kipe\u00e4 jos v\u00e4h\u00e4nkin nukkui vinossa, iho oli mennyt ryttyiseksi sielt\u00e4 t\u00e4\u00e4lt\u00e4, ja muotoonsa j\u00e4hmettyneiden kasvojen pohjalta h\u00e4\u00e4m\u00f6tti vuosi vuodelta ep\u00e4m\u00e4\u00e4r\u00e4isempi katse, jonka omistajasta alkoi olla ep\u00e4selvyytt\u00e4.
\nGabriel ei olisi en\u00e4\u00e4 niin v\u00e4litt\u00e4nyt ty\u00f6nteosta. H\u00e4n oli saavuttanut jo kaiken mit\u00e4 oli halunnutkin, tai oikeastaan h\u00e4n oli saavuttanut kaiken mit\u00e4 pystyi saavuttamaan. H\u00e4nen el\u00e4m\u00e4ns\u00e4 eteni jonkista vapaata rullaamista loivaa alam\u00e4ke\u00e4. Niinp\u00e4, kun h\u00e4n ohitti musiikkikaupan, Gabriel onnistui hyvin vastustamaan kiusausta k\u00e4yd\u00e4 ostamassa s\u00e4hk\u00f6kitaran ja vaihtaa ep\u00e4varmaan muusikon uraan. T\u00e4m\u00e4 unelma, viel\u00e4 nuoruudessa hellitty, eleli mukavasti el\u00e4k\u00f6ityneen\u00e4 jossakin Gabrielin rypistyneen otsaluun takana, mutta haave oli yh\u00e4 et\u00e4isempi ja n\u00e4ytti jatkuvasti todenn\u00e4k\u00f6isemm\u00e4lt\u00e4, ett\u00e4 h\u00e4n ei tulisi koskaan mossaamaan harvenevia hapsiaan keikkalavoilla. H\u00e4n oli pitk\u00e4lti tyytynyt t\u00e4h\u00e4n. Jokin pieni nostalginen \u00e4\u00e4ni nalkutti silloin t\u00e4ll\u00f6in h\u00e4nen takaraivossaan kun h\u00e4n siirteli tulosteita virastossaan, mutta yleens\u00e4 h\u00e4n oli oikein hyvin ty\u00f6p\u00f6yt\u00e4ns\u00e4 taakse kotiutunut ja sopuisa.
\nH\u00e4n siirsi polveaan ja muuta siihen kuuluvaa kehoa viimeisen kadunkulmauksen ohitse, k\u00e4\u00e4ntyi oikealle ja asteli sis\u00e4\u00e4nk\u00e4ynnille. Piiraasta oli j\u00e4ljell\u00e4 pieni, hieman palanut kulma, jossa ei ollut en\u00e4\u00e4 t\u00e4ytett\u00e4. Hieman tuhlausta pahoitellen Gabriel heitti n\u00f6k\u00e4reen kadunlaitaan, josta se kier\u00e4hti viem\u00e4riaukosta alas. H\u00e4n n\u00e4ytti automaattilukolle korttiaan, avasi raskaan oven ja astui sis\u00e4\u00e4n. P\u00e4iv\u00e4n virallinen osuus oli alkanut.<\/p>\n
<\/p>\n
Seuraava<\/a> Gabriel k\u00e4veli virastolle pitk\u00e4, harmaa takki liehuen. H\u00e4nt\u00e4 ymp\u00e4r\u00f6iv\u00e4t talot olivat vanhoja kivitaloja, kunnianarvoisia eiv\u00e4tk\u00e4 liian korkeita. Lasiset pilvenpiirt\u00e4j\u00e4t pilkahtelivat niiden lomitse, mutta n\u00e4m\u00e4 Vanhojen Korttelien perinnetalot olivat olleet n\u00e4iden kujien saartamina meritaisteluiden ajoista asti. Melkein pystyi n\u00e4kem\u00e4\u00e4n tykinammusten kolot seiniss\u00e4. Vai olivatko ne lentopommien sirpaleiden kolhimia, viimeisest\u00e4 sodasta? Historiaa voi kirjoittaa seiniin niin monella tavalla. Gabriel ei tiennyt sit\u00e4 mutta kumpareelle, jonka ohitse h\u00e4n juuri k\u00e4veli ja jolle oli nyt rakennettu korkeahuoneinen asuintalo, oli kirkon kanssa kiistoihin joutuneita lukittu aikoinaan jalkapuihin. Samalle kumpareelle oli linnanherra toisinaan ripustanut jonkun pahantekij\u00e4n h\u00e4kkiin riippumaan. T\u00e4m\u00e4 tuotti paljon iloa korpeille ja variksille, ja varpuslinnutkin onnistuivat usein nyht\u00e4m\u00e4\u00e4n luista ravintoa. Ja tietysti lokit, l\u00e4hell\u00e4 vesist\u00f6j\u00e4 kun oltiin. Kukapa kunnon lokki kielt\u00e4ytyisi mehukkaasta, v\u00e4h\u00e4n m\u00e4d\u00e4ntyneest\u00e4, hyvin riippuneesta lihasta. Lokkeja oli nytkin paikalla, ne istuskelivat asuintalon katonreunalla ja tarkkailivat Gabrielia. Ehk\u00e4 inkvisitio juoksisi kohta paikalle ja ripustaisi h\u00e4net sein\u00e4lle k\u00e4sist\u00e4 ja jaloista? Odotus oli kuitenkin turhaa,<\/p>\n","protected":false},"author":2,"featured_media":0,"comment_status":"open","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"_lmt_disableupdate":"no","_lmt_disable":"","footnotes":""},"categories":[332],"tags":[299,36,106,182,75],"class_list":["post-5555","post","type-post","status-publish","format-standard","hentry","category-jatkokertomukset","tag-fiktiivinen-tulevaisuus","tag-historia","tag-kaupungit","tag-tyo","tag-vanhuus"],"modified_by":"Jouko Kivinen","wps_subtitle":"","_links":{"self":[{"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/5555","targetHints":{"allow":["GET"]}}],"collection":[{"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/users\/2"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/comments?post=5555"}],"version-history":[{"count":4,"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/5555\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":8355,"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/5555\/revisions\/8355"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/media?parent=5555"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/categories?post=5555"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/kirjamaa.fi\/tarinavirta\/wp-json\/wp\/v2\/tags?post=5555"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}
\nEdellinen<\/a>
\nAlkuun<\/a><\/p>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"