– No mutta onko se sinun mielestäsi muka huono ilma siellä?
Olga puristi pöydänlaitaa. Ei, hän ei sanoisi ilmaa huonoksi. Se oli tukahduttava. Se haisi homeelle, kemikaaleille, vaarin maakellarille ja sukille, joita ei oltu pesty koskaan. Sitä olisi voinut leikellä veitsellä ja palasista olisi voinut tehdä paperipainoja. Hänen oli vaikea hengittää päivisin, hänellä oli päänsärkyä iltaisin ja hän yski kaikki yöt. Rehtori ei tuntunut uskovan. Sama ongelma oli ollut edellisessä luokkatilassa, ja nyt jos Olga valittaisi, se pitäisi luulotautisena. Tai niinhän se oli jo ääneen sanonutkin.
– Kyllä täällä on melko raskas ilma.
– Ikkunat ovat sitä varten että niillä tuuletetaan! Eikö se opittu jo omassa kouluiässä?
– Oppilaatkin valittaneet, ja se Camilla ja se uusi opettajakin lopetti.
– Jos tollasia uskoo niin sitten ei voi olla missään.
– Mutta siitä oli tutkimus. Ja tää on purkutalo…
– Ihan muista syistä. Päätöksessähän lukee selvästi, että vanhan tekniikan takia.
Niin varmaan, Olga ajatteli. 1800-luvun kivitalot olivat vanhaa tekniikkaa eivätkä ne muistuttaneet kemiantehdasta. Eikä niissä ahdistanut henkeä. Rehtori ei piitannut, koska Olgan oppilaat maksoivat huonosti, he olivat valtion niukalla rahoituksella koulutettavaa, merkityksetöntä massaa. Parasta ennen -päiväyksen ohittaneita, niin kuin Sebastian sen muotoili.
Olga katseli luokkahuonetta. Huoneen kelmeänharmaa seinämaali kupruili, ja katonrajassa näkyi siellä täällä kellertäviä valumajälkiä. Muovibetonin murtuilleessa ja erittäin epäorgaanisessa pinnassa kasvoi jotakin hyvin sitkeää pientä kasvustoa.
– Eikä täällä ole vessapaperia, ja keittiön jääkaappi on täynnä homeisia ruokia. Ei siis vain yhtä tai kahta kippoa vaan ihan täynnä pilaantunutta moskaa. Kohta se alkaa mönkiä sieltä ulos omin avuin.
– Jäi varmaan niiltä remppaäijiltä jotka puhkoivat ne seinät. Mut ei kai tää nyt jostain vessapaperien puutteesta ole kiinni? Ja jääkaapinhan voi siivota! Ei tarvi kuin heittää roskiin vanhat. Mikä siinä on niin vaikeaa?
– No siis täältä puuttuu henkilökunta joka hoitaa nuo hommat. Mun pitää pyörittää näitä kursseja, eikös niin?
– Luulis, että jonkun vanhan eineskipon ehtii heittämään roskiin siinä välissä? Kannattaako kaikesta heti soittaa minulle? Jostain vanhoista mässyistä kaapissa?

No eipä kannattanut. Olga luovutti. Hän ei viitsinyt soittaa edes silloin, kun luokkatilaan hätäisesti naulatut kattolevyt irtosivat kesken tunnin ja putosivat alas. Onneksi isoimmat laatat menivät ohi ja hajosivat lattiaan, ja hän sai vain hiuksiinsa muovimuruja ja pölyä. Opiskelijat, jotka olivat siihen asti omaksuneet vastahankaisen, kouluajoista perityn käsityksen opettajasta heidän vihollisenaan, katsoivat ihmeissään Olgaa. Olga hymyili anteeksipyytävästi, rapsi pahimmat pölyt hiuksistaan ja veti tunnin loppuun.
Joku oppilaista silti soitti rehtorille, sillä iltapäivällä Olga sai uuden puhelun:
– Anna olla viimenen kerta kun pistät niitä soittamaan mulle!
– En minä ketään pistänyt soittamaan! Ihan itse etsivät numeron ja soittivat!
– Koetas nyt klaarata tää homma kunnolla läpi, ties vaikka olis tässä sulla sitten vakivirka tiedossa hehheh.
Hehheh itsellesi senkin limasieni, Olga ajatteli mutta sanoi puhelimeen vain:
– Ai sehän mielenkiintoista.
Loppuiäksi tänne? Olga ajatteli ja yski. Hän katkaisi, käveli ikkunalle ja avasi sen selälleen. Tulivyön toimistohotellit ja asuintalot levittäytyivät hänen edessään, vähän edempänä oli pieni kitulias puistikko, joka toimi yleisenä vessana. Kattojen yllä näkyivät myös Kissankehdon tornien ylimmät kerrokset ja Parsinneulan päätähuimaavan korkea piikki. Koska xr-lasit olivat vielä Olgan kasvoilla, lähimmät ydinkeskustan virtuaalisiveistokset erottuivat selvästi. Hän näki Legeren vinossa lepäävää X:ää muistuttavan, jopa Parsinneulaa korkeamman monumentin, ja Kuukivet. Jälkimmäiset olivat runsaan vuorokauden pituisella kierroksellaan, nyt ilmeisesti Beverlyn yllä.
Katutyöt jatkuivat alapuolella. Koko ajoväylä oli hajotettu ja paljastuneet viemäriputket ja johtosykkyrät riippuivat kaivannossa vailla tukea. Siinä olivat kaupungin verisuonet ja hermot, joita pitkin vesi ja roskaposti vaelsivat. Mies alhaalla siirteli kiviä ja muistutti ainakin takaa päin Maxia, sama ruumiin kieli. Tai ehkä se oli kaikilla kivimiehillä.
Mies alkoi leikata kiveä jonkinlaisella sirkkelillä, ääni oli läpitunkeva ja Olgan joutui sulkemaan ikkunan. Heti ilma sisällä seisahtui ja alkoi tihentyä, läpsähti kiinni ikkunalasiin ja seinään ja ympäröi Olgan niin että tämä tunsi voimiensa valuvan pois.
Hän pakotti itsensä kävelemään, pakkasi lasit reppuunsa ja laskeutui rappuun ja ulos, ja sitten parin pommitetun näköisen korttelin ohi lounaskahvioon. Kahvilassa oli aina tarjolla laakea lautasellinen salaattia, jossa oli aika lailla samat standardilisukkeet kuin muissakin salaattibaareissa. Annos oli vähän keskimääräistä pienempi, mutta hyvitykseksi lehdenpalat tarjoiltiin viisteisiltä lautasilta, jotka näyttivät jonkin muotoilukoulun opinnäytetöiltä.
Yskä tuntui pahentuneen. Olisiko kattolevyjen mukana tullut jotakin. Vanhoissa taloissa piilotteli vaikka mitä. Asbestia, liuottimia, homeitiöitä ja vanhoja peikkoja, jotka olivat asuneet eristeissä 60-luvulta asti, keränneet pahantahtoisuutta ja tulivat nyt räkimään sitä Olgan silmille.
Olga tarkisti esitteen, jota oli sommitellut iltapäivällä. Rehtori oli toivonut, että Olga loihtisi opistolle uuden nuorekkaamman ilmeen. Pitäisi houkutella uusia pelikehityksen opiskelijoita. Ne maksoivat hyvin koulutuksestaan. Joten Olga editoi etusivulta siinä oleet keski-ikäiset ja pisti tilalle animetukkaisen kundin ja nuoren tytön, jotka katsoivat avoimina ja virkkuina suoraan kohti kameraa ja tulevaisuutta.
Ei tuntunut juuri kuin hommassa olisi voinut toteuttaa luovuuttaan, sillä hänen tarvitsi vain kertoa algoritmille mitä halusi, ja tekoäly loi uuden kuvan. Ensimmäistä Olga ei kelpuuttanut, mutta toinen kuva oli täydellinen. Algoritmi tarjosi vielä näistä aineksista renderointia täydeksi markkinointivideoksi, mutta Olga jätti sen toistaiseksi tekemättä.
Sitten hän eksyi linkkiviidakkoon. Olga näki somevirtaa, maastopaloja ja matkakuvia. Videon meressä kelluvasta jäävuoresta, joka sulaessaan käännähti kuin kahdeksansataa kerrostaloa. Deepfake-videoita supervaltojen johtajista, ilmakuvaa hurrikaanin jäljistä, paranoiaa ja salaliittoteorioita kihiseviä somekuplia.
Virta ei virkistänyt. Hänen chakransa olivat aivan tukkeessa, niitä pitäisi avata. Olga selasi hyvinvointikeskuksen sivuille, joilla mainostettiin energiajoogaa, suurilla, lilanvärisillä ja sähköisen oloisilla kirjasimilla. Olga muisti sen ekoleirin vuorilla, jossa oli viettänyt yhden kesän, monta vuotta sitten. Sielläkin joogattiin, ja Olga muisti sen hyvin rauhoittavaksi. Tietysti siellä olivat myös luonnon parantavat voimat työssään. Tämä energiajooga näytti urbaanilta ja peräti vaaralliselta, mutta ehkäpä yksi kerta ei tappaisi. Olga varasi illaksi vuoron.

Seuraava
Edellinen
Alkuun