Sisäinen Aalto (Kohti Sitä, Mikä Olen)- kunnianosoitus Goethelle:

Kuljen mutkikkaita polkuja suljettujen silmieni takana.

Mielen tyyneys, jota vuolee ihmisen levottomuus.

Olen mikä olen, olin mikä olin; olenko näiden välissä jotakin.

Aalto sortuu rantaan, ja minä olen siinä aallossa.

Kuulen tyrskyt, näen pisarat, ne lentävät kohti rantaa.

Tulee uusi aalto: tyrsky murtuu, pisaroissa lennän eteenpäin.

Vyöryn rantaan, olen vasta muovautuvassa laineessa.

Tyynnyn, ikuinen liike, en katoa, en synny.

Tiira rikkoo pintani, kun syöksyy kalan perään.

Kannatan venettäni, jolla soudan.

Valkoiset kuohupäät kaukana aavalla, aamun tullen kuplina rantakivillä.

Kaipaan jokaista olotilaani; vanhan myllerryksen korvaa aina uusi.

Uuden tyyneyden seurana virittää pienikin tuuli.

Inhimillinen mielentyyneys uppoaa, meren salaisuus on ihmisarka.

Minä muistan sen itsen, joka nieltiin syvyyden läpi, kun pimeys painoi.

Jokainen nousu oli oppini, jokainen kuohu oli minua rakastavaa minää.

Olen lähellä sinua, joka olin – sillä mereni, meitä.