Kissa sotkeutuu jalkoihin kun yritän pikku balettihyppyjäni, joka aamu ylös 16 kertaa, ristiin 16 kertaa, jalat auki 16 kertaa, muutama ojennus eteen ja taakse. Kissa ilmaisee närkästystä kun osun sen hännälle. Eläin ei ymmärrä, että myös laskeudun tömähtäen kun olen ensin noussut pari senttiä ilmoihin. Pari ihanaa senttiä ihmiselle, liikaa hännälle.

Rakastan balettihyppyjäni, tai siten niitä kutsun. Rakastan kisaani. En voi rakastaa yhtäaikaa.

Onko rakastettava ikuisesti vain yhtä.

Rakastan mieltäni joka yrittää keksiä keinon, hyppy ja kissa, kissa ja hyppy. Miksi kissa tulee jalkoihin? Se osallistuu, leikkiin, kummastelee. Leikinkö liian vähän?

Apea puristus kuroo rintalastan alla. Sisäelimet kurtistuvat silmissä. Olenko hengittänyt viikkoihin, kuukausiin, tänään?

Menen maate, rakastan maata, pakotan ajatukseni kissan ja hypyn suhteeseen. Kissa leikkii tyytyväisenä keittiössä itsekseen, kaislalla, ruoko rapisee ja murenee.

Apeus vaihtaa vähän alemmas, nipistämällä. Kun ajattelen apeutta, se palaa rintalastan tienoolle, kohoaa kurkkuun, kilpirauhaseen, jalkoja pistelee, jalkateriä.

Mitähän täällä tapahtuu? Nyt kuorossa ovat kaikki, nipistys, pistely, hengittämätön torso. Palataan kisaan. Tai ehkä kirjaan.

Kirja lojuu auki ensimmäiseltä sivultaan yläruumiini päällä. Pyykki pyörii, kohta sitä on lähdettävä ripustamaan, vilkaistava ettei kissa livahda ovesta, mietittävä pelkääkö kissa etten palaa, vaihdettava koneeseen lakanapyykit, palattava ovelle, katsottava onko kissa tulossa ulos.

Mitä tunnen, missä kohtaa rakastan?

Palaan kirjaankin, luen ensimmäisen lauseen: “Hän vilkaisi vasemmalle…” Kirjan vasemmalla on portinvartijan koppi. Minun oikeallani on kultaisen ohuen verhon takana aurinkoa tulvehtiva ikkuna, pyykkirakennuksen parveke, ajatus pyykistä, paluu ajatuksessa uloslähtöön, kissaan, nipistykseen, ripustukseen, paluseen. Toiseen lauseeseen?

“Tehtaan seinät oli kalkittu valkoisiksi.” Valkoinen mielikuvitustehdas, odottava lakanapyykki. Valkoinen paita kirjopyykissä. Kirjo. Pyykkini on kirjavaa. Kirjo. Kirjoitus.

Ennen ensimmäistäkään pyykkiä kirjoitin pienen muiston 20-vuotiaan Amsterdamistani. On kulunut reipas tunti, sen on lukenut 20 ihmistä.

Vakoilen kirjan viimeisen rivin: “…mitä tapahtuu, mitä on tapahtumassa, mitä tapahtui.”

Kaikki odottavat.

Rakkaus odotuksena, apeuden kasvoina. Välitön apeus, välitön rakkaus. Miltä se tuntuu? Väleissä on kaipuuta, kaipuu vetää elämään, pettymyksetkin ovat elämää, samoin toivottoman välimatkan tila, haluttomuus yrittää.

Jos en pidä heistä?

Kukaan ei kuulu minulle, tai kuulenko kenenkään haluavan kuulumistani. Valkoisiksi kalkitut seinä. Apeustehdas. Mitä voi olla tapahtumassa, mitä rakastaisin.

Lumoavaa jos olisikin joukko, oma ihana ryhmä, saisi kukkia, kukaan ei olisi arvaamaton, kissa vain, tanssisimme halki elämän, vastaiskut kannettaisiin yhteistuumin, ketään ei jätettäisi, ei vihattaisi, ei luultaisi sitä tai tätä, annettaisiin armoa, jaettaisiin hermostokukkasia kaiken aikaa, alati.

* Lukemani kirja: Pentti Holappa, Perillisen ominaisuudet (WSOY 1963)