yksitoista kesää kuin kadonnut
kannoin itseni ulos, harteillani
kaikki mihin käteni oli koskenut
en halunnut jättää mitään
vaikkei olisi muutakaan paikkaa
ei muuta tehtävää, merkitystäkään

viimeisen kerran kuljin läpi pihan
jokainen tuuma sormilleni tuttu
jokainen ruusunpiikki ja kärhönnuppu
vielä suljin portin, pysähdyin
kesien määrä oli täynnä

yhä on tallella sanat ja halu solmia lauseita
niinpä menen metsään, tarkistan tutut puut
sivelen rosorunkoja, taputtelen valkeaa tuohta
tervehdin kiviä, jotka olen oppinut tuntemaan
kierrän ruovikon, mietin veden pintaa, sen virtausta
hyräilen itsekseni, kuiskaan varovaisen säkeen
ylitse lipuvalle joutsenparille

sitten jonain päivänä kävelen pitemmälle
kaupunkeihin ja puutarhoihin, joista on puhuttu
tai toisena päivänä meren rantaan
tähyän niin kauas ja niin kauan, etten enää näe mitään
vain valkoisen tyhjyyden, puhtaat pilvet